Tällä hetkellä oon väsyny sekä henkisesti että fyysisesti. Tuntuu, ettei mun keho enää jaksa ottaa askeltakaan, tuntuu että se on lopettanut hengittämisen, elämisen. Mulla ei oo enää sellasta, eläväistä, oloa. En tiedä miks, jostain se vaan taas tuli. Ja oon jo oppinu, että on ees turha miettiä, että mistä nää low pointit tulee tai mistä ne hyperiloiset hetket tulee. Ei se koskaan oo mulle selvinny.

Kuuntelen jatkuvasti Adam Lambertin For your entertainmentia, enkä edes tiedä minkä takia. Joku tässä saa olon sellaseks, että on hetki aikaa hengittää. Tälläkin hetkellä soi For your entertainment, mutta miks? Mulla ei oo tällanen bounce olo, niinko tästä pitäs tulla, mulla on sellanen olo, että haluaisin hautautua peiton alle ja olla siellä kesään asti.

Mä haluaisin, että mun fyysinen pahoinvointi loppuis. Millään en pysy enää laskuissa mukana, että kuinka paljon oon kuluttanu särkylääkkeitä viime aikoina. Ja kun tiedän, että ei oo kyse mistään vakavammasta fyysisestä jutusta. On vaan kyse mun henkisestä hyvinvoinnista, mikä ei oo ollu pitkiin aikoihin kovinkaan hyvä. En nyt mitenkään tasapainoton ole, mutta liian paljon tulee niitä hetkiä, kun mieliala painuu lattianrajaa alemmas ja sitten yhtäkkiä tulee hetkiä, kun on niin suunnattoman iloinen olo, tuntuu että halkeaa siitä hyvästä olosta, kunnes taas tippuu niin korkealta suoraan pohjalle. Mulla on harvemmin enää tasapaksua oloa, ja mä kaipaisin sitä tasapaksuutta, vaikka oon siitä valittanu niin monesta. Se oli sentään ennalta-arvattavaa, mutta nää heitot ei oo mukavia. Koska mun mielialat heittelee ihan päivittäinkin useita kertoja. Oon itkun partaalla jatkuvasti, mutta toisaalta saan hysteerisiä naurukohtauksia turhan usein.

Kysyn jatkuvasti itseltäni "Onks tää normaalia?"

Mut toisaalta, miksei se olis. Tällanen mä oon, ainenkin tällä hetkellä. Ja kuitenkin koen olevani normaali, monella tapaa.
 

Mulla on Wanhojen tanssit viikon kuluttua, en tiedä miten selviän niistä. Osaan tanssit jotakuinkin, mutta jotenkin se ajatus koko tansseista saa mut voimaan pahoin. Ja mä en todellakaan kaipaa tätä fyysistä pahoinvointia yhtään lisää. Viime yökin tuli taas vietettyä jalat rinnassa kiinni, täristen ja katkonaisesti hengittäen, koska vatsa oli niin turhauttavan kipeä, että heräsin siihen keskellä yötä ja totesin, että hengittäminen on vaikeaa. Särkylääkkeetkään ei auta kokonaan, se pieni kalvava kipu jää aina paikalle, muistuttamaan.
 

Kuuntelen Adam Lambertin ohessa Leona Lewistä. Koska Leona Lewisin biisien sanat on aina niin hienoja, löytyy aina biisi kaikille mielialoille.

Cos all of the stars have faded away,
Just try not to worry,
You'll see them some day.
Take what you need,
And be on your way,
And stop crying your heart out.
(Leona Lewis - Stop crying your heart out)

Koulussa menee hyvin.

Mulla on ystäviä ympärillä koko ajan, eri ihmisiä eri aikoina, sormet ei riitä laskemaan kuinka monen ihmisen kanssa päivittäin vietän aikaani siellä. Nauran ja hymyilen.

Mutta samalla sekunnilla, kun astun ulos koulunovista, huonolla tuurilla joudun käveleen sen kodin ohi mun isän työpaikalle, mulla on paha olla. Tai ei ehkä kuitenkaan paha olo, on vaan niin kaamea ikävä, etten enää kykene hengittämään.

Mä oon aina pitäny hiljaisuudesta, vaan en enää.

Joka kerta, ku koulun hälinä loppuu, tulee hiljasta. Ja sitten se iskee. Ikävä. Mun pää täyttyy siitä, ikävästä ja tarpeesta saada sanottua ne tietyt asiat sille. Mutta mä en voi enkä saa. En tajua, mikä siinä pojassa oli sellasta, että sen kanssa pystyin vaan olemaan ja hengittämään. Mä muistan, että ensimmäisestä katseesta, yllättyneestä äänensävystä ja ihan pienestä hymystä ja "ai, joo tottakai saa" mä tunsin oloni hyväks. Olkapäät rentoutu ja hymy tuli. Ja ensimmäisestä oikeesta hymystä ja naurusta ja  "oon mä ollu, mut mulla oli kyllä syksyllä erilaiset hiukset, ehkä sä et huomannu, mulla oli pidemmät hiukset, tiedätkö sä sen yhden abi-pojan, mulla kanssa kihartuu hiukset samalla tavalla, mulla oli yleensä semmonen pipo kanssa päässä" tiesin, että siitä tulee mun kaveri. Ja ensimmäisestä sen täysin omanlaisesta katseesta ja tietystä äänensävystä "Aaai, no minkälaiseks sä sit mut kuvailit?" tiesin, että se sais mut aina nauramaan, hyvälle tuulelle ja onnelliseks. Ja ensimmäisestä halusta tietää jotain mustakin "mut hei me ollaan vaan puhuttu musta, puhutaan välillä sustakin!" tiesin, etten haluu puhua itestäni, tiesin, että haluun tietää siitä kaiken.  Mä voin hyvin myöntää, etten oo koskaan ollu kellekään samanlainen, ku mitä olin sille. Mut toisaalta, ehkä se ajo sen pois, tai ehkä mikään ei ajanu sitä pois, ehkä asiat vaan meni niin.   

Häiritsevintä on se, että mulla ei oo koskaan ollu ketään näin ikävä. Mulla on hyvä ystävä pohjoisessa, jota mulla on useinkin todella kova ikävä, muttei koskaan tällanen ikävä. Ehkä se on se, että se on oikeasti niin lähellä koko ajan, mutta kuitenkin niin kaukana. Tai ehkä se on se, että pohjoisen ystävälle voin puhua, kun siltä tuntuu. Mutta sille en voi. Mut sen mä tiedän, että välillä tuntuu, ettei näin kova ikävä voi edes olla. Mä en voi puhua siitä kellekään, koska siitä puhuminen aiheuttaa sen, että mulla on pala kurkussa ja taistelen kyyneleitä vastaan, ja tiedän, että jos puhuisin jollekin, ne kyyneleet tulis, ja mä niin kovasti taistelen niitä vastaan joka päivä, kun ajattelen sitä. Mä itken, koska mä itken aina, mutta annan luvan siihen vasta sitten, kun oon varmasti yksin, omassa huoneessa. Siinä vaiheessa annan luvan olla hetken säälittävä, itkeä sen sen ainoan ihmisen, joka teki mut aina onnelliseks, perään.

Mä tiedän ihan hyvin, että mun pitäis päästää jo irti. Tietää, hyväksyä, ottaa järki käteen, etten tuu koskaan enää juttelemaan sen kanssa. Tiedän, että pitää osata elää myös ilman sitä. Mutta toisinaan se on vaan luonnottoman vaikeeta.

Toisinaan pyörittelen puhelinta kädessä, valikko sen nimen kohdalla, ja oon valmiina painamaan vihreetä luuria. Mutten koskaan paina. Eihän se mitään hyödyttäis. Se oli sen valinta, jota mun kuuluu kunnioittaa, jota mä kunnioitankin. Mä en siis soita.

Toisinaan kävellessäni sen kodin ohi, leikittelen ajatuksella, että kävelisin niiden  portista sisään, ja koputtaisin oveen. Mutten tietenkään koskaan tee niin, koska en mäkään ihan tyhmä ole. Ei sellaista tehdä. Joten mä en mene ja puhu sille.

Ja kun nään sen, vältän katsekontaktin, käännän selkäni. Hoen itselleni "hengitä, hengitä, hengitä" ja kävelen pois. Mä en häiritse sitä.

Mutta haluisko joku sanoa, mitä kuuluu tehdä silloin, kun ikävä aiheuttaa sulle jatkuvaa päänsärkyä ja vatsakipua? Stressiä. 

Haluisko joku sanoa, millon tää kaikki loppuu, ja millon lopetan sen ajattelemisen?

Mä haluaisin niin kovasti unohtaa sen, mutta mä en pysty. En, kun se on ainut ihminen, jonka kanssa mua ei koskaan ahdistanut hetkeäkään. Ainut ihminen, jonka kanssa en edes halunnut olla hiljaa. Ainoa ihminen, jonka seurassa en tuntenut itseäni hölmöksi ja säälittäväksi, jos kerroin jotain mun mieltä painavasta asiasta.

Miten unohdetaan?

 

There's a heartbreaking chill running through my bones

I got my clothes but I can't really feel them on
Whatever I do
I'm naked
I'm naked
Without you

Can't go out, can't go home, can't go anywhere
Covered up but I'm still watching people stare
Now what can I do
I'm naked
I'm naked
Without you
(Leona Lewis - Naked)

 

Tänään tajusin olevani ihan yhtä sekaisin kuin mitä oon jo ollu niin monta vuotta. Mä ajattelin, että se ois jo muuttunu parempaan suuntaan, ja osittain se onkin uusien ystävien myötä, mutta toisaalta tiedän toistavani samoja virheitä, etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena samat virheet toistuvat kerta toisensa jälkeen, enkä taida koskaan oppia. Enkä taida päästä koskaan tästä välinpitämättömyydestä eroon, haluaisin, että edes jollakin ihmisella olis sen verran väliä, että tuntus pahalta, kun loukkaan ja oon kylmä. I'm just a mess

Gotta shake myself up here
I should run away, run away, run away
People say dont even go near
I can see the danger, Im aware, I see the danger

If I go back once again its like I learned nothing
Standing at the front of a queue
Heading for trouble

Hope it changes
Hope my life changes
Gets alright somehow
Oh Im waiting for tomorrow
I hope it changes
Cant you stay the same
Been out of luck for so long
And I dont get much so theres nothing much to lose

Its like a record going round
Yes its going round, going round, going round
I know I should wanna take it off
But I find it hard, why do I find it hard?

I used to have a vision
I was sitting somewhere up there
Looking down on myself
Doing right for once in my life
It changes
Hope my life changes
Gets alright somehow
Oh Im waiting for tomorrow
I hope it changes
Cant you stay the same
Been out of luck for so long
And I dont get much
So theres nothing much to lose

I just need a break
A little one
To get me up to watch the sun
And hey its peaceful here

Hope it changes
Hope my life changes
Gets alright somehow 

(Will Young - Changes)

Yks päivä, toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, viikko.

Kuukausi.

Vuosi.

Mä en saa otetta itestäni.

Mä en vaan jaksa ajatella.

Mä kaipaan sitä, kun asioilla oli joku merkitys mulle, että kaikki ei ollu yhdentekevää. Koska nyt kaikki on niin yhdentekevää. Ihmiset kävelee ulos mun elämästä, en jaksa välittää, en edes yritä korjata välejä. En jaksa.

En jaksa kiinnittää huomiota siihen, että ihminen, joka joskus oli mun paras ystävä, ja niin monta vuotta mun hyvä ystävä, on kävelly ulos mun elämästä ja siinä samalla mun ajatuksista ja sydämestä. Ehkä mä ajoin sen pois, ehkä se ite halus pois, ehkä aika vaan erottaa tai ehkä niin vaan kävi. Mä en jaksa miettiä. Eikä se oo niin, etteikö me oltas väleissä, me ollaan, mut ei se oo sama ku ennen. Ei oo puhuttavaa, oikeasti olis, mutten osaa rentoutua ja mua ahdistaa, mun olkapäät jäykistyy ja suu tuntuu kuivalta, en saa sanoja ulos, koska olo ei oo se sama ku ennen. Mulla on niin teennäinen olo.

Tosin sen pojan lisäksi, josta varmasti oon jo jauhanu tarpeeks, oon löytäny sellasen tytön, joka on mieletön. Jostain syystä tullaan ihan mielettömän hyvin toimeen ja se saa mut aina iloseks. Sen kanssa voi jutella melkeen mistä vaan, vaikka ei se tietenkään ihan sama oo, ku jos juttelen sen pojan kaa. Mut mä viihdyn sen tytön kanssa. Ei varmasti olla mitenkään hirveen samanlaisia, mut meillä on aina hauskaa keskenään ja musta on aina tosi mukava, ku se huomaa mut käytävällä, tulee aina juttelemaan ja on muutenkin aivan ihana ihminen. Käytiin maanantaina syömässä paninit sen kanssa, ja oli niin hauska jutella sen kanssa, juteltiin asioista laidasta laitaan ja aika meni tosi nopeesti. Se pyys mut sen ja sen kavereitten suunnittelemiin Wanhojen jatkojenjatkoille, ja mä lähen mielelläni sen mukaan, koska siitä tulee varmasti ihan mielettömän hauskaa. Voin vaan kuvitella, mitä se ja sen paras ystävä keksii, ku ne on sit umpihumalassa!

Oon mä yksin tai jonkun kanssa, mulla on sellanen olo, etten oo olemassakaan. Mitä väliä, mikään ei satuta, jos ei ajattele asiaa. Mä en jaksa ajatella asiaa. 

Kaikki, jotka tietää mua yhtään, tietää, että tällä hetkellä on se yks ihminen, jolla on niin paljon merkitystä. Jonka seurassa ajattelen ja asiat saa merkityksen, kaikki ei enää oo yhdentekevää. Mut mä en nää sitä tarpeeks usein saadakseni otetta itestäni. Se ote katos yläasteella ja nyt mä vaan valun eteenpäin. 

Mikään ei kiinnosta.

Ja sitten tulee ne hetket, kun havahdun eloon ja ajattelen sen sekunnin. Kunnes tajuun, että ei kannata. Sillon tajuun, että mä olin joskus mukavampi ja hauskempi ja vaikka mitä, mitä mä oon nyt ainoostaan parin ihmisen seurassa. Mä en tajuu, miksen mä vois olla sitä kaikkien seurassa, mut ehkä asiat ei oo vaan niin yksinkertasia. Koska jos ne ois, niin en tuntis oloani ihmisten seurassa niin vaivaantuneeks ja epämukavaks. Vaikka mä ymmärrän itteäni, mä oon niiden ihmisten seurassa normaali oma itseni, kun mua ei arvostella, ja niitä ihmisiä on se pari kolme.

Mä en tykkää siitä tunteesta, kun joudun miettimään, mitä voin sanoa ja mitä en. Mitä kannattaa sanoa, ja mitä ei. Minkä kaikki kuitenkin ymmärtää väärin ja mitä ehkä voisin uskaltaa sanoa ilman, että ihmiset hyökkää. Sen takia on ihana, että on ne pari ihmistä, joiden seurassa voin huokasta syvään ja olla oma itteni, nauraa just sellasille jutuille, mitkä naurattaa ja sanoa, miltä musta tuntuu. Etenkään se poika ei varmasti edes tajua, mitä se mulle merkitsee, eikä varmasti tajua, miten paljon mä kerron sille asioita, mitä en kerro kellekään muulle. Mut ei se haittaa, kun se kuuntelee. Eikä sillä, mä kerron sille toistuvasti, kui ihana se on ja et se on niitä ainoita mukavia ihmisiä täällä, koska se on.

Haluisin vaan, että asiat alkais tuntumaan joltakin. Mä niin haluisin tuntea jotain taas. Mä en oo ollu ysiluokan jälkeen ihastunu keneenkään, mun tunne-elämä on täysin kuollu, kaikki tuntuu samalta tasapaksulta. Saan mun tunteet takas vaan sillon ku oon niitten muutaman ihanan ihmisen kanssa. Muuten mikään ei tunnu miltään, eikä kukaan koskaan pysty loukkaamaan mua. Mä niin haluisin ihastua taas, tai tuntea edes jotain! Ihan joku pieni tunne, joka säilyis pidempään kun se pari minuuttia, mitä jonkin asteen ärtymys mussa säilyy. Ois ihana tuntea taas se tunne, mitä joku poika sai mussa joskus aikaan. Mut ei.

Viimeeks mä oon tuntenut edes pienen hetken jotain, kun oli koulujenloppu ja siellä oli semmonen poika, jolla on maailman kauneimmat silmät. Se sai mussa aikaan sellasia tunteita, mitä en ollu pitkään aikaan tuntenu, mut seki katos samantein seuraavana päivänä. Se kyllästyttää. 

Joku mun kaveri sano, et oon liian valikoiva, eikä mulle kelpaa mikään poika, ja mulla on vaan liian kovat vaatimukset. Mutta kun ei ees oo! Mä en vaan yksinkertasesti kiinnostu kenestäkään, kaikki on mulle yhdentekeviä, ja se ärsyttää. Ois kiva olla ihastunu, vaikka se sitten ärsyttääki se tunne, ku se on, mut silti. Ois kiva tuntea ees jotain.

Toisaalta, olo ei oo paha, kun mikään ei kiinnosta eikä tarvii ajatella mitään, kunhan valuu vaan eteenpäin.

Ja pääsen mä Espanjaan perjantaina, mikä on maailman paras juttu, ja mitä oon oottanu jo niin pitkään. En jaksas oottaa sitä merta ja etenkin ne aallokot ja käveleminen rannalla, tai jollakin rantabulevardilla. En tiiä mitään parempaa, ku se, että siellä käy tuulenvire ja se sininen meri välkkyy siinä ihan vieressä. Ja voi vaan kävellä rauhassa ilman mitään stressiä. Tai sit semmonen jo vähän pimenny ilta ja sellanen kova aallokko joka iskee siihen rantaan ja meri on sellasta vaahtoa, se on ihan upeeta, en malttas koskaan lähteä sillon pois rannan läheisyydestä.

Tänään oli myös upeeta kävellä täällä Suomessa ulkona, kun toi kevyt lumikerros narsku kengissä ja yläpuolella oli maailman kaunein tähtitaivas. Oli niin pieni olo ja oli vaan kaunista. Oli ihan mahtava olo. 

I gave up dreaming for a while

I've noticed these are mysterious days
I look at it and like a jigsaw puzzle and gaze
with wide open mouth and burning eyes
if only I could start to care
my dreams and my Wednesdays ain't going nowhere
(Milow - You don't know)

 

Tänään tajusin, että asiat on hyvin.

Mulla ei ehkä ole sitä mulle tärkeetä ihmistä enää mun omien virheitteni ja sen oman päätöksen takia, mutta mulla on kaikkea muuta. Mä en oo miettiny sitä ihmistä oikeestaan ollenkaan, koska molemmat totes, että se oli tulossa ja lopulta ne kaikki asiat, mitkä oli tukahdutettu, tuli vyörymällä takasin ja ei niitä asioita enää sillon voi olla huomioimatta. Mä en yleensäkään kadu asioita tai mieti taaksepäin, enkä aio tässäkään asiassa. Se, mitä tapahtu, oli mielettömän ikävää, mut mä pääsen asian yli, ja niin sekin. Sillä on sen maailman ihanin poikaystävä ja kaikki ystävät. Ja mulla on mä itse. Oon todennu, että paras tapa selvitä, on se, että mä vaan luotan itteeni ja mun omaan pärjäämiseen. Koska mä pärjään aina, oli miten kurjaa tahansa tai olin mä miten allapäin tahansa, mä pärjään.

Mä en osaa lukea ihmisiä hyvin, ja sen takia nyt perjantaina koulunsa loppuun saaneen pojan tajuaminen ei onnistu multa. Niin kun mä oon niin monta kertaa aikasemmin jo kertonu, se on mulle hirveen tärkee. On henkireikiä, ja se on yks mun sellasista. Mulla on niin rento olo sen kanssa ja mä tarviin sitä hymyä ja naurua, ja sitä aivan omanlaista rentoa kiusaamista ja niitä vahvoja mielipiteitä, mä tarviin sitä ihmistä, sen omanlaistansa leiskuvaa ja räiskyvää persoonaa. Mun ystävät sanoo, että se on tusinaihminen, täysi feikki, ei minkään arvonen ja sellasia ihmisiä löytyy tuhansia. Mutta se ei mee niin. Se on erityinen, kaikilla tavoin. Ei pelkästään mulle, vaan se on ihmisenä erityinen. Mä en oo koskaan törmänny samanlaiseen ihmiseen, jonka kanssa on ensimmäisestä lauseesta alkaen ollu sellanen olo, että mä voin olla. Se on mulle tärkeetä, oleminen ja se, ettei oo vaivaantunu ja ahdistunu olo, se että voi sanoo, mitä mieleen tulee. Oli sitten kyse jostakin niin turhasta ku komeesta metsurista tai mun ongelmista, jotka ahdistaa mua.

Se on sopivan aikuinen, mutta silti se jaksaa nauraa kaikelle hölmölle ja kertoa yhtä hönttejä juttuja. Mä en oo koskaan ollu siitä ihan lapsellisimmasta päästä, eikä sekään oo sellanen. Sillä on ne hetkensä, kun jutuissa ei oo mitään järkeä ja kaikki naurattaa, ja mä viihdyn sillonkin todella hyvin. Ja mä viihdyn myös sillon, kun on hetkiä, jotka on vakavampia. Mulla on aina hyvä olla. Ja sen takia mä en pidä siitä, että mun muut ystävät arvostelee sitä niin kauheesti. Miten voi arvostella ihmistä, jonka kanssa ei koskaan oo puhunu sanaakaan? Miten sillon muka voi tietää, että se ihminen ei oo aito? Kun se on aito, niin aito ku ihminen voi olla. Miksei se voi olla hyvä kuuntelemaan, vaikka se pitääkin itsestänsä ja ulkonäöstä huolta? Miks sen pitäs olla pinnallinen feikki vaan sen takia, että se haluaa näyttää hyvältä ja huolitellulta? 

Miks pitää arvostella sitä, että mä pidän siitä niin paljon? Mä en vaan ymmärrä, että miten ne voi sanoa, että se on huono ystävä, ku ne ei edes tunne sitä, ollenkaan. Mäkään en varmasti tunne sitä niin hyvin ku vois, mutta mä sentään tiedän minkälainen se on, ja se on niin kaukana pinnallisesta ja feikistä ihmisestä. Se voi olla tietyissä asioissa pinnallinen, mut kukapa ei haluis näyttää hyvältä? Jos se haluaa laittaa hiuksensa tyylikkäästi ja pukeutua sille istuviin vaatteisiin, niin mitä sitten? Niin kai jokainen haluaa tehdä, myös ne ihmiset, jotka sitä haukkuu, haluaa näyttää hyvältä. Mut ne on sit NIIN hyviä ystäviä, mut koska se ihminen on mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä ja mä todella kaipaan sen seuraa, niin sen täytyy olla huono ystävä. Se, että se tekee mut onnelliseks ja rennommaks, niin tarkottaa toki automaattisesti sitä, että se ei voi olla oikeesti mun hyvä ystävä. Koska mä en saa olla onnellinen, mä en saa kaivata sitä, mä en saa sanoa, että tiedän koulun olevan nyt tylsempää kun tiedän, että se ei enää oo siellä.

Miksei se saa olla se ihminen, joka on mulle tärkein ja josta mä pidän eniten, ilman mitään ihastumisjuttuja. Miksei mulla saa olla ystävää, jonka kanssa mä viihdyn ja jolle on helppo puhua. Miks pitää tyrkyttää mulle sitä, että "mä oon hyvä kuuntelemaan, mä oon parempi ystävä"-roskaa, ku mä itseajattelen aivan toisella tavalla, mä ajattelen, että tää ihminen on mulle se, jolle on helppo puhua. Oli se syy mikä tahansa, mä en osaa selittää, miks sille on helppo puhua, mutta sille on. Ja mulle riittää se tieto, ei mun tarvii miettiä, miks se jaksaa kuunnella, kun mä tiedän, että se kuuntelee. 

Ja sitten nää ihmiset sanoo mua ennakkoluuloseks, koska en aina oo yltiöpäsen positiivinen tai naura jutuille, jotka ei naurata, tai pidän joitakin asioita tyhminä. Mitä ne sitten ite on? Niin ennakkoluulosia, ja vaan sen takia, että mun ystävä sattuu pukeutumaan eri lailla ku ne täysin ulkonäöllisesti tusinaihmiset, ja mun ystävä ei näytä koulun käytävillä siltä, että se haluis pyytää olemassaoloansa anteeks. Se ei oo ylimielinen, mutta se tietää kuka se on ja se on varma itsestänsä, joten miks pitäs näyttää kuolleelta hiireltä siellä käytävillä. Mutta ne mun muut ystävät on ennakkoluulosia sitä kohtaan, ne ei edes halua tietää, miten kaunis ihminen siinä on kaikinpuolin kyseessä, koska mun ystävä on kaunis, ulkoa ja sisältä. 

Mutta nyt siihen, mistä tää kaikki alko. Se on ollu mulle hirveän ystävällinen koko tän syksyn ja mulla on ollu niin mielettömän hauskaa sen kanssa, etten osaa edes sanoin kuvailla sitä tunnetta. Tuntuu, että sekin ois viihtyny ainenkin jotenkin mun seurassa, koska se on nyt pari kertaa ollu esimerkiks lähössä koululta, mutta on kuitenkin kiireessäkin jääny vielä pitkäks aikaa juttelemaan mun kanssa, ja se on nauranu myös paljon ja näyttäny iloselta. Ja mä en sitten kuitenkaan tiedä, että haluaako se oikein nähdä mua enää nyt kun sen koulu loppu. Mä tottakai haluan, koska se on tärkee mulle. Mutta en kuitenkaan halua ahdistaakaan sitä, jos se ei sitten haluakaan nähdä mua. Tänään se vastaili ilosesti mun viesteihin, mutta en siltikään tiedä. Enkä koskaan kerennyt asiasta kysymään, kun oli kaikkea muuta juteltavaa. Mut lupasin itelleni, etten ahdista sitä nyt, mutta siltikin haluisin. En taas tiedä. Toivois vaan, että sekin jaksais mun seuraa, koska mun on niin hyvä olla ja kun sekin ainakin osittain tuntus viihtyvän mun seurassa. Se on mun ystävä, joten mä haluisin nähdä sitä. Mutten haluis ahdistaa. Mutta en taas osaa oikein lukea ihmisiä, niin en sitten tiedä.

Mutta mulla on todellakin kaikki hyvin. On iloinen mieli suurimman osan ajasta eikä mikään tunnu liian rankalta. On vaan hyvä olla tällä hetkellä. Ja mä toivon, että tää olotila säilys nyt. Perjantaina meen mun ystävän luokse, kun sillä on pienet bileet, ja toivottavasti ois nyt hyvä humala sitten tai edes muuten vaan hauskaa. Kaipaan kuitenkin pientä tuuletusta taas.

The world would be a lonely place
Without the one that puts a smile on your face
'Cause I've got you to make me feel stronger
When the days are rough and an hour seems much longer
(McFly - I've got you)

I found a way to let you in
But I never really had a doubt
Standing in the light of your halo
I got my angel now
(Beyoncé - Halo)

Jag vänder orden, ut och in.
Finner rösten, som brister i en förklaring ,ja som jag ej förstår.
Hur mitt segel slets hit o dit.
Hur mitt hjärta var tomt och tyst.
Tills jag fann dig, nu lever jag på nytt.
Det känns som hela himlen just har öppnat sig.
(Patrik Isaksson - Inget kan gå fel)

För nu vet jag, inget kan gå fel