Koulussa menee hyvin.

Mulla on ystäviä ympärillä koko ajan, eri ihmisiä eri aikoina, sormet ei riitä laskemaan kuinka monen ihmisen kanssa päivittäin vietän aikaani siellä. Nauran ja hymyilen.

Mutta samalla sekunnilla, kun astun ulos koulunovista, huonolla tuurilla joudun käveleen sen kodin ohi mun isän työpaikalle, mulla on paha olla. Tai ei ehkä kuitenkaan paha olo, on vaan niin kaamea ikävä, etten enää kykene hengittämään.

Mä oon aina pitäny hiljaisuudesta, vaan en enää.

Joka kerta, ku koulun hälinä loppuu, tulee hiljasta. Ja sitten se iskee. Ikävä. Mun pää täyttyy siitä, ikävästä ja tarpeesta saada sanottua ne tietyt asiat sille. Mutta mä en voi enkä saa. En tajua, mikä siinä pojassa oli sellasta, että sen kanssa pystyin vaan olemaan ja hengittämään. Mä muistan, että ensimmäisestä katseesta, yllättyneestä äänensävystä ja ihan pienestä hymystä ja "ai, joo tottakai saa" mä tunsin oloni hyväks. Olkapäät rentoutu ja hymy tuli. Ja ensimmäisestä oikeesta hymystä ja naurusta ja  "oon mä ollu, mut mulla oli kyllä syksyllä erilaiset hiukset, ehkä sä et huomannu, mulla oli pidemmät hiukset, tiedätkö sä sen yhden abi-pojan, mulla kanssa kihartuu hiukset samalla tavalla, mulla oli yleensä semmonen pipo kanssa päässä" tiesin, että siitä tulee mun kaveri. Ja ensimmäisestä sen täysin omanlaisesta katseesta ja tietystä äänensävystä "Aaai, no minkälaiseks sä sit mut kuvailit?" tiesin, että se sais mut aina nauramaan, hyvälle tuulelle ja onnelliseks. Ja ensimmäisestä halusta tietää jotain mustakin "mut hei me ollaan vaan puhuttu musta, puhutaan välillä sustakin!" tiesin, etten haluu puhua itestäni, tiesin, että haluun tietää siitä kaiken.  Mä voin hyvin myöntää, etten oo koskaan ollu kellekään samanlainen, ku mitä olin sille. Mut toisaalta, ehkä se ajo sen pois, tai ehkä mikään ei ajanu sitä pois, ehkä asiat vaan meni niin.   

Häiritsevintä on se, että mulla ei oo koskaan ollu ketään näin ikävä. Mulla on hyvä ystävä pohjoisessa, jota mulla on useinkin todella kova ikävä, muttei koskaan tällanen ikävä. Ehkä se on se, että se on oikeasti niin lähellä koko ajan, mutta kuitenkin niin kaukana. Tai ehkä se on se, että pohjoisen ystävälle voin puhua, kun siltä tuntuu. Mutta sille en voi. Mut sen mä tiedän, että välillä tuntuu, ettei näin kova ikävä voi edes olla. Mä en voi puhua siitä kellekään, koska siitä puhuminen aiheuttaa sen, että mulla on pala kurkussa ja taistelen kyyneleitä vastaan, ja tiedän, että jos puhuisin jollekin, ne kyyneleet tulis, ja mä niin kovasti taistelen niitä vastaan joka päivä, kun ajattelen sitä. Mä itken, koska mä itken aina, mutta annan luvan siihen vasta sitten, kun oon varmasti yksin, omassa huoneessa. Siinä vaiheessa annan luvan olla hetken säälittävä, itkeä sen sen ainoan ihmisen, joka teki mut aina onnelliseks, perään.

Mä tiedän ihan hyvin, että mun pitäis päästää jo irti. Tietää, hyväksyä, ottaa järki käteen, etten tuu koskaan enää juttelemaan sen kanssa. Tiedän, että pitää osata elää myös ilman sitä. Mutta toisinaan se on vaan luonnottoman vaikeeta.

Toisinaan pyörittelen puhelinta kädessä, valikko sen nimen kohdalla, ja oon valmiina painamaan vihreetä luuria. Mutten koskaan paina. Eihän se mitään hyödyttäis. Se oli sen valinta, jota mun kuuluu kunnioittaa, jota mä kunnioitankin. Mä en siis soita.

Toisinaan kävellessäni sen kodin ohi, leikittelen ajatuksella, että kävelisin niiden  portista sisään, ja koputtaisin oveen. Mutten tietenkään koskaan tee niin, koska en mäkään ihan tyhmä ole. Ei sellaista tehdä. Joten mä en mene ja puhu sille.

Ja kun nään sen, vältän katsekontaktin, käännän selkäni. Hoen itselleni "hengitä, hengitä, hengitä" ja kävelen pois. Mä en häiritse sitä.

Mutta haluisko joku sanoa, mitä kuuluu tehdä silloin, kun ikävä aiheuttaa sulle jatkuvaa päänsärkyä ja vatsakipua? Stressiä. 

Haluisko joku sanoa, millon tää kaikki loppuu, ja millon lopetan sen ajattelemisen?

Mä haluaisin niin kovasti unohtaa sen, mutta mä en pysty. En, kun se on ainut ihminen, jonka kanssa mua ei koskaan ahdistanut hetkeäkään. Ainut ihminen, jonka kanssa en edes halunnut olla hiljaa. Ainoa ihminen, jonka seurassa en tuntenut itseäni hölmöksi ja säälittäväksi, jos kerroin jotain mun mieltä painavasta asiasta.

Miten unohdetaan?

 

There's a heartbreaking chill running through my bones

I got my clothes but I can't really feel them on
Whatever I do
I'm naked
I'm naked
Without you

Can't go out, can't go home, can't go anywhere
Covered up but I'm still watching people stare
Now what can I do
I'm naked
I'm naked
Without you
(Leona Lewis - Naked)