Tällä hetkellä oon väsyny sekä henkisesti että fyysisesti. Tuntuu, ettei mun keho enää jaksa ottaa askeltakaan, tuntuu että se on lopettanut hengittämisen, elämisen. Mulla ei oo enää sellasta, eläväistä, oloa. En tiedä miks, jostain se vaan taas tuli. Ja oon jo oppinu, että on ees turha miettiä, että mistä nää low pointit tulee tai mistä ne hyperiloiset hetket tulee. Ei se koskaan oo mulle selvinny.

Kuuntelen jatkuvasti Adam Lambertin For your entertainmentia, enkä edes tiedä minkä takia. Joku tässä saa olon sellaseks, että on hetki aikaa hengittää. Tälläkin hetkellä soi For your entertainment, mutta miks? Mulla ei oo tällanen bounce olo, niinko tästä pitäs tulla, mulla on sellanen olo, että haluaisin hautautua peiton alle ja olla siellä kesään asti.

Mä haluaisin, että mun fyysinen pahoinvointi loppuis. Millään en pysy enää laskuissa mukana, että kuinka paljon oon kuluttanu särkylääkkeitä viime aikoina. Ja kun tiedän, että ei oo kyse mistään vakavammasta fyysisestä jutusta. On vaan kyse mun henkisestä hyvinvoinnista, mikä ei oo ollu pitkiin aikoihin kovinkaan hyvä. En nyt mitenkään tasapainoton ole, mutta liian paljon tulee niitä hetkiä, kun mieliala painuu lattianrajaa alemmas ja sitten yhtäkkiä tulee hetkiä, kun on niin suunnattoman iloinen olo, tuntuu että halkeaa siitä hyvästä olosta, kunnes taas tippuu niin korkealta suoraan pohjalle. Mulla on harvemmin enää tasapaksua oloa, ja mä kaipaisin sitä tasapaksuutta, vaikka oon siitä valittanu niin monesta. Se oli sentään ennalta-arvattavaa, mutta nää heitot ei oo mukavia. Koska mun mielialat heittelee ihan päivittäinkin useita kertoja. Oon itkun partaalla jatkuvasti, mutta toisaalta saan hysteerisiä naurukohtauksia turhan usein.

Kysyn jatkuvasti itseltäni "Onks tää normaalia?"

Mut toisaalta, miksei se olis. Tällanen mä oon, ainenkin tällä hetkellä. Ja kuitenkin koen olevani normaali, monella tapaa.
 

Mulla on Wanhojen tanssit viikon kuluttua, en tiedä miten selviän niistä. Osaan tanssit jotakuinkin, mutta jotenkin se ajatus koko tansseista saa mut voimaan pahoin. Ja mä en todellakaan kaipaa tätä fyysistä pahoinvointia yhtään lisää. Viime yökin tuli taas vietettyä jalat rinnassa kiinni, täristen ja katkonaisesti hengittäen, koska vatsa oli niin turhauttavan kipeä, että heräsin siihen keskellä yötä ja totesin, että hengittäminen on vaikeaa. Särkylääkkeetkään ei auta kokonaan, se pieni kalvava kipu jää aina paikalle, muistuttamaan.
 

Kuuntelen Adam Lambertin ohessa Leona Lewistä. Koska Leona Lewisin biisien sanat on aina niin hienoja, löytyy aina biisi kaikille mielialoille.

Cos all of the stars have faded away,
Just try not to worry,
You'll see them some day.
Take what you need,
And be on your way,
And stop crying your heart out.
(Leona Lewis - Stop crying your heart out)