Kuuntelen jatkuvasti Adam Lambertin For your entertainmentia, enkä edes tiedä minkä takia. Joku tässä saa olon sellaseks, että on hetki aikaa hengittää. Tälläkin hetkellä soi For your entertainment, mutta miks? Mulla ei oo tällanen bounce olo, niinko tästä pitäs tulla, mulla on sellanen olo, että haluaisin hautautua peiton alle ja olla siellä kesään asti.

Mä haluaisin, että mun fyysinen pahoinvointi loppuis. Millään en pysy enää laskuissa mukana, että kuinka paljon oon kuluttanu särkylääkkeitä viime aikoina. Ja kun tiedän, että ei oo kyse mistään vakavammasta fyysisestä jutusta. On vaan kyse mun henkisestä hyvinvoinnista, mikä ei oo ollu pitkiin aikoihin kovinkaan hyvä. En nyt mitenkään tasapainoton ole, mutta liian paljon tulee niitä hetkiä, kun mieliala painuu lattianrajaa alemmas ja sitten yhtäkkiä tulee hetkiä, kun on niin suunnattoman iloinen olo, tuntuu että halkeaa siitä hyvästä olosta, kunnes taas tippuu niin korkealta suoraan pohjalle. Mulla on harvemmin enää tasapaksua oloa, ja mä kaipaisin sitä tasapaksuutta, vaikka oon siitä valittanu niin monesta. Se oli sentään ennalta-arvattavaa, mutta nää heitot ei oo mukavia. Koska mun mielialat heittelee ihan päivittäinkin useita kertoja. Oon itkun partaalla jatkuvasti, mutta toisaalta saan hysteerisiä naurukohtauksia turhan usein.

Kysyn jatkuvasti itseltäni "Onks tää normaalia?"

Mut toisaalta, miksei se olis. Tällanen mä oon, ainenkin tällä hetkellä. Ja kuitenkin koen olevani normaali, monella tapaa.
 

Mulla on Wanhojen tanssit viikon kuluttua, en tiedä miten selviän niistä. Osaan tanssit jotakuinkin, mutta jotenkin se ajatus koko tansseista saa mut voimaan pahoin. Ja mä en todellakaan kaipaa tätä fyysistä pahoinvointia yhtään lisää. Viime yökin tuli taas vietettyä jalat rinnassa kiinni, täristen ja katkonaisesti hengittäen, koska vatsa oli niin turhauttavan kipeä, että heräsin siihen keskellä yötä ja totesin, että hengittäminen on vaikeaa. Särkylääkkeetkään ei auta kokonaan, se pieni kalvava kipu jää aina paikalle, muistuttamaan.
 

Kuuntelen Adam Lambertin ohessa Leona Lewistä. Koska Leona Lewisin biisien sanat on aina niin hienoja, löytyy aina biisi kaikille mielialoille.

Cos all of the stars have faded away,
Just try not to worry,
You'll see them some day.
Take what you need,
And be on your way,
And stop crying your heart out.
(Leona Lewis - Stop crying your heart out)

Mulla on ystäviä ympärillä koko ajan, eri ihmisiä eri aikoina, sormet ei riitä laskemaan kuinka monen ihmisen kanssa päivittäin vietän aikaani siellä. Nauran ja hymyilen.

Mutta samalla sekunnilla, kun astun ulos koulunovista, huonolla tuurilla joudun käveleen sen kodin ohi mun isän työpaikalle, mulla on paha olla. Tai ei ehkä kuitenkaan paha olo, on vaan niin kaamea ikävä, etten enää kykene hengittämään.

Mä oon aina pitäny hiljaisuudesta, vaan en enää.

Joka kerta, ku koulun hälinä loppuu, tulee hiljasta. Ja sitten se iskee. Ikävä. Mun pää täyttyy siitä, ikävästä ja tarpeesta saada sanottua ne tietyt asiat sille. Mutta mä en voi enkä saa. En tajua, mikä siinä pojassa oli sellasta, että sen kanssa pystyin vaan olemaan ja hengittämään. Mä muistan, että ensimmäisestä katseesta, yllättyneestä äänensävystä ja ihan pienestä hymystä ja "ai, joo tottakai saa" mä tunsin oloni hyväks. Olkapäät rentoutu ja hymy tuli. Ja ensimmäisestä oikeesta hymystä ja naurusta ja  "oon mä ollu, mut mulla oli kyllä syksyllä erilaiset hiukset, ehkä sä et huomannu, mulla oli pidemmät hiukset, tiedätkö sä sen yhden abi-pojan, mulla kanssa kihartuu hiukset samalla tavalla, mulla oli yleensä semmonen pipo kanssa päässä" tiesin, että siitä tulee mun kaveri. Ja ensimmäisestä sen täysin omanlaisesta katseesta ja tietystä äänensävystä "Aaai, no minkälaiseks sä sit mut kuvailit?" tiesin, että se sais mut aina nauramaan, hyvälle tuulelle ja onnelliseks. Ja ensimmäisestä halusta tietää jotain mustakin "mut hei me ollaan vaan puhuttu musta, puhutaan välillä sustakin!" tiesin, etten haluu puhua itestäni, tiesin, että haluun tietää siitä kaiken.  Mä voin hyvin myöntää, etten oo koskaan ollu kellekään samanlainen, ku mitä olin sille. Mut toisaalta, ehkä se ajo sen pois, tai ehkä mikään ei ajanu sitä pois, ehkä asiat vaan meni niin.   

Häiritsevintä on se, että mulla ei oo koskaan ollu ketään näin ikävä. Mulla on hyvä ystävä pohjoisessa, jota mulla on useinkin todella kova ikävä, muttei koskaan tällanen ikävä. Ehkä se on se, että se on oikeasti niin lähellä koko ajan, mutta kuitenkin niin kaukana. Tai ehkä se on se, että pohjoisen ystävälle voin puhua, kun siltä tuntuu. Mutta sille en voi. Mut sen mä tiedän, että välillä tuntuu, ettei näin kova ikävä voi edes olla. Mä en voi puhua siitä kellekään, koska siitä puhuminen aiheuttaa sen, että mulla on pala kurkussa ja taistelen kyyneleitä vastaan, ja tiedän, että jos puhuisin jollekin, ne kyyneleet tulis, ja mä niin kovasti taistelen niitä vastaan joka päivä, kun ajattelen sitä. Mä itken, koska mä itken aina, mutta annan luvan siihen vasta sitten, kun oon varmasti yksin, omassa huoneessa. Siinä vaiheessa annan luvan olla hetken säälittävä, itkeä sen sen ainoan ihmisen, joka teki mut aina onnelliseks, perään.

Mä tiedän ihan hyvin, että mun pitäis päästää jo irti. Tietää, hyväksyä, ottaa järki käteen, etten tuu koskaan enää juttelemaan sen kanssa. Tiedän, että pitää osata elää myös ilman sitä. Mutta toisinaan se on vaan luonnottoman vaikeeta.

Toisinaan pyörittelen puhelinta kädessä, valikko sen nimen kohdalla, ja oon valmiina painamaan vihreetä luuria. Mutten koskaan paina. Eihän se mitään hyödyttäis. Se oli sen valinta, jota mun kuuluu kunnioittaa, jota mä kunnioitankin. Mä en siis soita.

Toisinaan kävellessäni sen kodin ohi, leikittelen ajatuksella, että kävelisin niiden  portista sisään, ja koputtaisin oveen. Mutten tietenkään koskaan tee niin, koska en mäkään ihan tyhmä ole. Ei sellaista tehdä. Joten mä en mene ja puhu sille.

Ja kun nään sen, vältän katsekontaktin, käännän selkäni. Hoen itselleni "hengitä, hengitä, hengitä" ja kävelen pois. Mä en häiritse sitä.

Mutta haluisko joku sanoa, mitä kuuluu tehdä silloin, kun ikävä aiheuttaa sulle jatkuvaa päänsärkyä ja vatsakipua? Stressiä. 

Haluisko joku sanoa, millon tää kaikki loppuu, ja millon lopetan sen ajattelemisen?

Mä haluaisin niin kovasti unohtaa sen, mutta mä en pysty. En, kun se on ainut ihminen, jonka kanssa mua ei koskaan ahdistanut hetkeäkään. Ainut ihminen, jonka kanssa en edes halunnut olla hiljaa. Ainoa ihminen, jonka seurassa en tuntenut itseäni hölmöksi ja säälittäväksi, jos kerroin jotain mun mieltä painavasta asiasta.

Miten unohdetaan?

There's a heartbreaking chill running through my bones

I got my clothes but I can't really feel them on
Whatever I do
I'm naked
I'm naked
Without you

Can't go out, can't go home, can't go anywhere
Covered up but I'm still watching people stare
Now what can I do
I'm naked
I'm naked
Without you
(Leona Lewis - Naked)

Gotta shake myself up here
I should run away, run away, run away
People say dont even go near
I can see the danger, Im aware, I see the danger

If I go back once again its like I learned nothing
Standing at the front of a queue
Heading for trouble

Hope it changes
Hope my life changes
Gets alright somehow
Oh Im waiting for tomorrow
I hope it changes
Cant you stay the same
Been out of luck for so long
And I dont get much so theres nothing much to lose

Its like a record going round
Yes its going round, going round, going round
I know I should wanna take it off
But I find it hard, why do I find it hard?

I used to have a vision
I was sitting somewhere up there
Looking down on myself
Doing right for once in my life
It changes
Hope my life changes
Gets alright somehow
Oh Im waiting for tomorrow
I hope it changes
Cant you stay the same
Been out of luck for so long
And I dont get much
So theres nothing much to lose

I just need a break
A little one
To get me up to watch the sun
And hey its peaceful here

Hope it changes
Hope my life changes
Gets alright somehow 

(Will Young - Changes)

Kuukausi.

Vuosi.

Mä en saa otetta itestäni.

Mä en vaan jaksa ajatella.

Mä kaipaan sitä, kun asioilla oli joku merkitys mulle, että kaikki ei ollu yhdentekevää. Koska nyt kaikki on niin yhdentekevää. Ihmiset kävelee ulos mun elämästä, en jaksa välittää, en edes yritä korjata välejä. En jaksa.

En jaksa kiinnittää huomiota siihen, että ihminen, joka joskus oli mun paras ystävä, ja niin monta vuotta mun hyvä ystävä, on kävelly ulos mun elämästä ja siinä samalla mun ajatuksista ja sydämestä. Ehkä mä ajoin sen pois, ehkä se ite halus pois, ehkä aika vaan erottaa tai ehkä niin vaan kävi. Mä en jaksa miettiä. Eikä se oo niin, etteikö me oltas väleissä, me ollaan, mut ei se oo sama ku ennen. Ei oo puhuttavaa, oikeasti olis, mutten osaa rentoutua ja mua ahdistaa, mun olkapäät jäykistyy ja suu tuntuu kuivalta, en saa sanoja ulos, koska olo ei oo se sama ku ennen. Mulla on niin teennäinen olo.

Tosin sen pojan lisäksi, josta varmasti oon jo jauhanu tarpeeks, oon löytäny sellasen tytön, joka on mieletön. Jostain syystä tullaan ihan mielettömän hyvin toimeen ja se saa mut aina iloseks. Sen kanssa voi jutella melkeen mistä vaan, vaikka ei se tietenkään ihan sama oo, ku jos juttelen sen pojan kaa. Mut mä viihdyn sen tytön kanssa. Ei varmasti olla mitenkään hirveen samanlaisia, mut meillä on aina hauskaa keskenään ja musta on aina tosi mukava, ku se huomaa mut käytävällä, tulee aina juttelemaan ja on muutenkin aivan ihana ihminen. Käytiin maanantaina syömässä paninit sen kanssa, ja oli niin hauska jutella sen kanssa, juteltiin asioista laidasta laitaan ja aika meni tosi nopeesti. Se pyys mut sen ja sen kavereitten suunnittelemiin Wanhojen jatkojenjatkoille, ja mä lähen mielelläni sen mukaan, koska siitä tulee varmasti ihan mielettömän hauskaa. Voin vaan kuvitella, mitä se ja sen paras ystävä keksii, ku ne on sit umpihumalassa!

Oon mä yksin tai jonkun kanssa, mulla on sellanen olo, etten oo olemassakaan. Mitä väliä, mikään ei satuta, jos ei ajattele asiaa. Mä en jaksa ajatella asiaa. 

Kaikki, jotka tietää mua yhtään, tietää, että tällä hetkellä on se yks ihminen, jolla on niin paljon merkitystä. Jonka seurassa ajattelen ja asiat saa merkityksen, kaikki ei enää oo yhdentekevää. Mut mä en nää sitä tarpeeks usein saadakseni otetta itestäni. Se ote katos yläasteella ja nyt mä vaan valun eteenpäin. 

Mikään ei kiinnosta.

Ja sitten tulee ne hetket, kun havahdun eloon ja ajattelen sen sekunnin. Kunnes tajuun, että ei kannata. Sillon tajuun, että mä olin joskus mukavampi ja hauskempi ja vaikka mitä, mitä mä oon nyt ainoostaan parin ihmisen seurassa. Mä en tajuu, miksen mä vois olla sitä kaikkien seurassa, mut ehkä asiat ei oo vaan niin yksinkertasia. Koska jos ne ois, niin en tuntis oloani ihmisten seurassa niin vaivaantuneeks ja epämukavaks. Vaikka mä ymmärrän itteäni, mä oon niiden ihmisten seurassa normaali oma itseni, kun mua ei arvostella, ja niitä ihmisiä on se pari kolme.

Mä en tykkää siitä tunteesta, kun joudun miettimään, mitä voin sanoa ja mitä en. Mitä kannattaa sanoa, ja mitä ei. Minkä kaikki kuitenkin ymmärtää väärin ja mitä ehkä voisin uskaltaa sanoa ilman, että ihmiset hyökkää. Sen takia on ihana, että on ne pari ihmistä, joiden seurassa voin huokasta syvään ja olla oma itteni, nauraa just sellasille jutuille, mitkä naurattaa ja sanoa, miltä musta tuntuu. Etenkään se poika ei varmasti edes tajua, mitä se mulle merkitsee, eikä varmasti tajua, miten paljon mä kerron sille asioita, mitä en kerro kellekään muulle. Mut ei se haittaa, kun se kuuntelee. Eikä sillä, mä kerron sille toistuvasti, kui ihana se on ja et se on niitä ainoita mukavia ihmisiä täällä, koska se on.

Haluisin vaan, että asiat alkais tuntumaan joltakin. Mä niin haluisin tuntea jotain taas. Mä en oo ollu ysiluokan jälkeen ihastunu keneenkään, mun tunne-elämä on täysin kuollu, kaikki tuntuu samalta tasapaksulta. Saan mun tunteet takas vaan sillon ku oon niitten muutaman ihanan ihmisen kanssa. Muuten mikään ei tunnu miltään, eikä kukaan koskaan pysty loukkaamaan mua. Mä niin haluisin ihastua taas, tai tuntea edes jotain! Ihan joku pieni tunne, joka säilyis pidempään kun se pari minuuttia, mitä jonkin asteen ärtymys mussa säilyy. Ois ihana tuntea taas se tunne, mitä joku poika sai mussa joskus aikaan. Mut ei.

Viimeeks mä oon tuntenut edes pienen hetken jotain, kun oli koulujenloppu ja siellä oli semmonen poika, jolla on maailman kauneimmat silmät. Se sai mussa aikaan sellasia tunteita, mitä en ollu pitkään aikaan tuntenu, mut seki katos samantein seuraavana päivänä. Se kyllästyttää. 

Joku mun kaveri sano, et oon liian valikoiva, eikä mulle kelpaa mikään poika, ja mulla on vaan liian kovat vaatimukset. Mutta kun ei ees oo! Mä en vaan yksinkertasesti kiinnostu kenestäkään, kaikki on mulle yhdentekeviä, ja se ärsyttää. Ois kiva olla ihastunu, vaikka se sitten ärsyttääki se tunne, ku se on, mut silti. Ois kiva tuntea ees jotain.

Toisaalta, olo ei oo paha, kun mikään ei kiinnosta eikä tarvii ajatella mitään, kunhan valuu vaan eteenpäin.

Ja pääsen mä Espanjaan perjantaina, mikä on maailman paras juttu, ja mitä oon oottanu jo niin pitkään. En jaksas oottaa sitä merta ja etenkin ne aallokot ja käveleminen rannalla, tai jollakin rantabulevardilla. En tiiä mitään parempaa, ku se, että siellä käy tuulenvire ja se sininen meri välkkyy siinä ihan vieressä. Ja voi vaan kävellä rauhassa ilman mitään stressiä. Tai sit semmonen jo vähän pimenny ilta ja sellanen kova aallokko joka iskee siihen rantaan ja meri on sellasta vaahtoa, se on ihan upeeta, en malttas koskaan lähteä sillon pois rannan läheisyydestä.

Tänään oli myös upeeta kävellä täällä Suomessa ulkona, kun toi kevyt lumikerros narsku kengissä ja yläpuolella oli maailman kaunein tähtitaivas. Oli niin pieni olo ja oli vaan kaunista. Oli ihan mahtava olo. 

I gave up dreaming for a while

I've noticed these are mysterious days
I look at it and like a jigsaw puzzle and gaze
with wide open mouth and burning eyes
if only I could start to care
my dreams and my Wednesdays ain't going nowhere
(Milow - You don't know)

Mulla ei ehkä ole sitä mulle tärkeetä ihmistä enää mun omien virheitteni ja sen oman päätöksen takia, mutta mulla on kaikkea muuta. Mä en oo miettiny sitä ihmistä oikeestaan ollenkaan, koska molemmat totes, että se oli tulossa ja lopulta ne kaikki asiat, mitkä oli tukahdutettu, tuli vyörymällä takasin ja ei niitä asioita enää sillon voi olla huomioimatta. Mä en yleensäkään kadu asioita tai mieti taaksepäin, enkä aio tässäkään asiassa. Se, mitä tapahtu, oli mielettömän ikävää, mut mä pääsen asian yli, ja niin sekin. Sillä on sen maailman ihanin poikaystävä ja kaikki ystävät. Ja mulla on mä itse. Oon todennu, että paras tapa selvitä, on se, että mä vaan luotan itteeni ja mun omaan pärjäämiseen. Koska mä pärjään aina, oli miten kurjaa tahansa tai olin mä miten allapäin tahansa, mä pärjään.

Mä en osaa lukea ihmisiä hyvin, ja sen takia nyt perjantaina koulunsa loppuun saaneen pojan tajuaminen ei onnistu multa. Niin kun mä oon niin monta kertaa aikasemmin jo kertonu, se on mulle hirveen tärkee. On henkireikiä, ja se on yks mun sellasista. Mulla on niin rento olo sen kanssa ja mä tarviin sitä hymyä ja naurua, ja sitä aivan omanlaista rentoa kiusaamista ja niitä vahvoja mielipiteitä, mä tarviin sitä ihmistä, sen omanlaistansa leiskuvaa ja räiskyvää persoonaa. Mun ystävät sanoo, että se on tusinaihminen, täysi feikki, ei minkään arvonen ja sellasia ihmisiä löytyy tuhansia. Mutta se ei mee niin. Se on erityinen, kaikilla tavoin. Ei pelkästään mulle, vaan se on ihmisenä erityinen. Mä en oo koskaan törmänny samanlaiseen ihmiseen, jonka kanssa on ensimmäisestä lauseesta alkaen ollu sellanen olo, että mä voin olla. Se on mulle tärkeetä, oleminen ja se, ettei oo vaivaantunu ja ahdistunu olo, se että voi sanoo, mitä mieleen tulee. Oli sitten kyse jostakin niin turhasta ku komeesta metsurista tai mun ongelmista, jotka ahdistaa mua.

Se on sopivan aikuinen, mutta silti se jaksaa nauraa kaikelle hölmölle ja kertoa yhtä hönttejä juttuja. Mä en oo koskaan ollu siitä ihan lapsellisimmasta päästä, eikä sekään oo sellanen. Sillä on ne hetkensä, kun jutuissa ei oo mitään järkeä ja kaikki naurattaa, ja mä viihdyn sillonkin todella hyvin. Ja mä viihdyn myös sillon, kun on hetkiä, jotka on vakavampia. Mulla on aina hyvä olla. Ja sen takia mä en pidä siitä, että mun muut ystävät arvostelee sitä niin kauheesti. Miten voi arvostella ihmistä, jonka kanssa ei koskaan oo puhunu sanaakaan? Miten sillon muka voi tietää, että se ihminen ei oo aito? Kun se on aito, niin aito ku ihminen voi olla. Miksei se voi olla hyvä kuuntelemaan, vaikka se pitääkin itsestänsä ja ulkonäöstä huolta? Miks sen pitäs olla pinnallinen feikki vaan sen takia, että se haluaa näyttää hyvältä ja huolitellulta? 

Miks pitää arvostella sitä, että mä pidän siitä niin paljon? Mä en vaan ymmärrä, että miten ne voi sanoa, että se on huono ystävä, ku ne ei edes tunne sitä, ollenkaan. Mäkään en varmasti tunne sitä niin hyvin ku vois, mutta mä sentään tiedän minkälainen se on, ja se on niin kaukana pinnallisesta ja feikistä ihmisestä. Se voi olla tietyissä asioissa pinnallinen, mut kukapa ei haluis näyttää hyvältä? Jos se haluaa laittaa hiuksensa tyylikkäästi ja pukeutua sille istuviin vaatteisiin, niin mitä sitten? Niin kai jokainen haluaa tehdä, myös ne ihmiset, jotka sitä haukkuu, haluaa näyttää hyvältä. Mut ne on sit NIIN hyviä ystäviä, mut koska se ihminen on mulle henkilökohtaisesti todella tärkeä ja mä todella kaipaan sen seuraa, niin sen täytyy olla huono ystävä. Se, että se tekee mut onnelliseks ja rennommaks, niin tarkottaa toki automaattisesti sitä, että se ei voi olla oikeesti mun hyvä ystävä. Koska mä en saa olla onnellinen, mä en saa kaivata sitä, mä en saa sanoa, että tiedän koulun olevan nyt tylsempää kun tiedän, että se ei enää oo siellä.

Miksei se saa olla se ihminen, joka on mulle tärkein ja josta mä pidän eniten, ilman mitään ihastumisjuttuja. Miksei mulla saa olla ystävää, jonka kanssa mä viihdyn ja jolle on helppo puhua. Miks pitää tyrkyttää mulle sitä, että "mä oon hyvä kuuntelemaan, mä oon parempi ystävä"-roskaa, ku mä itseajattelen aivan toisella tavalla, mä ajattelen, että tää ihminen on mulle se, jolle on helppo puhua. Oli se syy mikä tahansa, mä en osaa selittää, miks sille on helppo puhua, mutta sille on. Ja mulle riittää se tieto, ei mun tarvii miettiä, miks se jaksaa kuunnella, kun mä tiedän, että se kuuntelee. 

Ja sitten nää ihmiset sanoo mua ennakkoluuloseks, koska en aina oo yltiöpäsen positiivinen tai naura jutuille, jotka ei naurata, tai pidän joitakin asioita tyhminä. Mitä ne sitten ite on? Niin ennakkoluulosia, ja vaan sen takia, että mun ystävä sattuu pukeutumaan eri lailla ku ne täysin ulkonäöllisesti tusinaihmiset, ja mun ystävä ei näytä koulun käytävillä siltä, että se haluis pyytää olemassaoloansa anteeks. Se ei oo ylimielinen, mutta se tietää kuka se on ja se on varma itsestänsä, joten miks pitäs näyttää kuolleelta hiireltä siellä käytävillä. Mutta ne mun muut ystävät on ennakkoluulosia sitä kohtaan, ne ei edes halua tietää, miten kaunis ihminen siinä on kaikinpuolin kyseessä, koska mun ystävä on kaunis, ulkoa ja sisältä. 

Mutta nyt siihen, mistä tää kaikki alko. Se on ollu mulle hirveän ystävällinen koko tän syksyn ja mulla on ollu niin mielettömän hauskaa sen kanssa, etten osaa edes sanoin kuvailla sitä tunnetta. Tuntuu, että sekin ois viihtyny ainenkin jotenkin mun seurassa, koska se on nyt pari kertaa ollu esimerkiks lähössä koululta, mutta on kuitenkin kiireessäkin jääny vielä pitkäks aikaa juttelemaan mun kanssa, ja se on nauranu myös paljon ja näyttäny iloselta. Ja mä en sitten kuitenkaan tiedä, että haluaako se oikein nähdä mua enää nyt kun sen koulu loppu. Mä tottakai haluan, koska se on tärkee mulle. Mutta en kuitenkaan halua ahdistaakaan sitä, jos se ei sitten haluakaan nähdä mua. Tänään se vastaili ilosesti mun viesteihin, mutta en siltikään tiedä. Enkä koskaan kerennyt asiasta kysymään, kun oli kaikkea muuta juteltavaa. Mut lupasin itelleni, etten ahdista sitä nyt, mutta siltikin haluisin. En taas tiedä. Toivois vaan, että sekin jaksais mun seuraa, koska mun on niin hyvä olla ja kun sekin ainakin osittain tuntus viihtyvän mun seurassa. Se on mun ystävä, joten mä haluisin nähdä sitä. Mutten haluis ahdistaa. Mutta en taas osaa oikein lukea ihmisiä, niin en sitten tiedä.

Mutta mulla on todellakin kaikki hyvin. On iloinen mieli suurimman osan ajasta eikä mikään tunnu liian rankalta. On vaan hyvä olla tällä hetkellä. Ja mä toivon, että tää olotila säilys nyt. Perjantaina meen mun ystävän luokse, kun sillä on pienet bileet, ja toivottavasti ois nyt hyvä humala sitten tai edes muuten vaan hauskaa. Kaipaan kuitenkin pientä tuuletusta taas.

The world would be a lonely place
Without the one that puts a smile on your face
'Cause I've got you to make me feel stronger
When the days are rough and an hour seems much longer
(McFly - I've got you)

I found a way to let you in
But I never really had a doubt
Standing in the light of your halo
I got my angel now
(Beyoncé - Halo)

Jag vänder orden, ut och in.
Finner rösten, som brister i en förklaring ,ja som jag ej förstår.
Hur mitt segel slets hit o dit.
Hur mitt hjärta var tomt och tyst.
Tills jag fann dig, nu lever jag på nytt.
Det känns som hela himlen just har öppnat sig.
(Patrik Isaksson - Inget kan gå fel)

För nu vet jag, inget kan gå fel

Ystävän, joka mulla oli niin monta vuotta.

Ystävän, jota tajusin rakastavani liian myöhään.

Ystävän, joka rakasti minua, minun itseni vuoksi.

Ystävän, joka auttoi aina.

Ystävän, joka oli aina siinä, kun tarvitsin eniten.

Ystävän, joka korjasi aina kaiken.

Ystävän, johon luotin.

Ystävän, joka kertoi, mitä tehdä, kun itse kadotin itseni.

Ystävän, joka ei koskaan hylännyt.

Ystävän, jolle kertoa kaikki.

Ystävän, joka sai nauramaan.

Ystävän, joka sai kyyneleet loppumaan.

Ystävän, joka vei pahan olon pois.

Ystävän, joka kertoi mun olevan kaunis.

Ystävän, joka oli aito.

Ystävän, joka antoi mun olla oma itseni.

Ystävän, joka ei koskaan arvostellut.

Ystävän, joka teki jokaisesta päivästä paremman.

Ystävän, joka säteili hyvää oloa ympärilleen.

Ystävän, jonka nauru sai mut hymyilemään.

Ystävän, joka ymmärsi.

Ystävän, joka ei koskaan lopettanut mun mielialoista huolehtimista.

Ystävän, joka oli läsnä aina.

Ystävän, jota parempaa en tuu löytämään.

Ystävän, joka rakastaa enemmän kuin kukaan muu.

Ystävän, jolta sain monia ohjeita elämään.

Ystävän, joka ei koskaan lakannut kertomasta rakastavansa mua.

Ystävän, joka ei unohtanut mua.

Ystävän, joka ei koskaan korvannut mua.

Ystävän, jolle olin tärkeä.

Ystävän, joka oli mulle tärkein.

Ystävän, joka jätti kaiken muun mun takia.

Ystävän, jolta ei koskaan jäänyt huomaamatta mikään.

Ystävän, joka kuunteli.

Ystävän, jota tulen ikävöimään.

Ystävän, jota en voi saada takaisin.

Ystävän, jota en nähnyt moneen vuoteen.

Ystävän, joka silti oli lähellä koko ajan.

Ystävän, jota rakastan.

Herään, ehkä vielä toivunkin
Ja toivon, joskus vielä uskonkin.
Se saapuu, lohtu, jonka aavistin
Tänään.

Kun minä käännyin, olit poissa,
Vain varjosi tavoitin.
Se minut kätteli koruttomasti,
Neuvoi, että nousisin.
Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat.
Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat.
Ja minä nousen, vaikka putoan.
Nousen, vaikka putoan.

Kun minä käännyin, olit poissa,
Vain varjosi tavoitin.
Se minut kätteli koruttomasti,
Neuvoi, että nousisin.

Kun minä käännyin, olit poissa,
Vain varjoas hipaisin.
Se sinut saatteli selittämättä,
Kielsi, että seuraisin.
Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa.
(Anna Puu - Kaunis päivä)

Koulussa ei oo kivaa, en vaan viihdy. Se paikka saa mut ahdistuneeks, koska mä oon huomannu olevani ulkopuolella kaikesta. Kun mä juttelen ihmisten kanssa, mulla on niin vaivaantunu olo, etten kykene edes hengittämään. Olo on niin tukala, että en oikeastaan edes haluu puhua kellekään. Se on niin hirvee tunne, ku on koko ajan niin vaivaantunu olo.

Koko koulussa on tällä hetkellä ainoostaan yks poika, jonka kanssa pystyn hengittämään ja olemaan ihan normaalisti. Mulla ei oo yhtään vaivaantunu olo, ku mä oon sen pojan kanssa. Sille on niin helppo puhua, ja se on niin hyvä kuuntelemaan. Mä oon varma, ettei sitä kiinnosta oikeesti yhtään mun valitus, mut se silti kuuntelee ja yrittää auttaa, koska se on niin ihanan kiltti. Mut on tosi ärsyttävää tietää, että ainut ihminen, kelle voin puhua ja oikeasti kertoa mun kaikki asiat, ei oikeestaan edes välitä mun seurasta niin hirveesti. Ois niin ihana, jos se ihminen, jolle kaikki on helppo kertoa, ois sellanen, että mä voisin sanoa, että mä olen myös sen kaveri, mutta mä en ole sitä. Ja kaiken lisäks siltä loppuu koulu viikon kuluttua, joten mä en enää tuu näkemään sitä, ja mä en oikeasti tiedä, kelle mä sitten puhun. Koska se tietää tällä hetkellä mun asioista enemmän ku kukaan muu, se on ainut ihminen, jolle oon kyenny kertomaan asioita viikkoihin. En muista millon oisin oikeesti keskustellu asioista jonkun muun kanssa ku sen, ja siis samalla tavalla, niin että voin sanoo ihan mitä vaan, ja mulla on sellanen tunne, että se ei arvostele ollenkaan. 

Koska sellanen tunne mulla, on jos mä kerrankin avaan mun suun kenenkään mun kaverin läsnäollessa. Arvostelua. Ne vaan tuhahtelee, vähättelee, arvostelee, valittaa siitä, minkälainen mä oon. Mä voisin ihan hyvin olla pahoillani siitä, etten mä ole mikään yltiöpäisen positiivinen ja iloinen piristelijä, mut mä en edes oo pahoillani asiasta. Mä muistan olleeni sellanen viimeeks kasi luokalla, sitten se jäi, ja sinne se tosiaan jäi, ei se sen aikanen minä oo tulossa takasin, ja mä oon aikoja sitten jo hyväksyny sen tosi asian, että tällänen mä vaan oon. Ja mua niin kyllästyttää kuunnella sitä, että mä oon niin tylsä, negatiivinen, ennakkoluulonen ja ties mitä. Mä en oo oikeesti negatiivinen, enkä varsinkaan ennakkoluulonen ihminen, mut niitten ihmisten seura saa mut sellaseks. Mä en kykene edes hengittämään, on niin vaivaantunu olo. Ja mä niin toivoisin, ettei olis. Mulla ei oo aikasemmin mainitsemani pojan kanssa, koskaan. Mä nauran koko ajan ja mun on hyvä olla sen seurassa, koska se on sellanen ihminen, että se vaan antaa mun olla omanlaiseni ja se on ite just oma itsensä, ei mitään muuta. Ihana.

Ja vihaan sitä, että ihmiset väheksyy mua. Se, että mulla ei oo miljoonia kavereita, poikaystävää tai paljon tekemistä viikonloppuna, ei tee musta sen huonompaa ihmistä ku kukaan muu. Mä en kykene edes muistamaan, millon kukaan ois kysyny multa mitään, ne vaan olettaa, että mulla ei koskaan oo mitään kerrottavaa. Enkä mä sano, että mulla juuri koskaan oliskaan mitään maata mullistavaa kerrottavaa, mutta ois kiva, jos joku mun kavereista edes kiinnittäis muhun huomiota edes sen verran, että ne kykenis kuuntelemaan edes toisinaan, mitä mä sanon. Mut ei. Mä voin sanoa jotain jollekin mun kaverille, ja se ei edes kuuntele, ei vastaa eikä mitään. Ja sit ne kehtaa sanoa mulle, että mä en kuuntele niitä ja ne AINA kuuntelee mua, mä en pidä valehtelusta.

Mun kotona oli ihmisiä juomassa tässä pari viikkoa sitten. Se oli varmasti yks mun elämäni hirveimmistä illoista, mua ahdisti niin paljon, etten kyenny hengittämään ja oli niin paha olla, etten muista millon ois ollu niin kauhee olo. Mä en viihtyny ollenkaa, join kyllä, mutta ei oikein noussu päähän, joten lopetin jossain vaiheessa juomisen, kun se alko tuntumaan siltä, että siinä ei ollu mitään järkeä. Mitä järkeä on juoda itsensä hirveään humalaan, jos ei edes oo hauska olo? Joten mä lopetin ja katselin muiden remuamista, ei kiinnostanut. Mulla oli ihan hirvee olo. Ja siinä mä sen eron taas näin. Kerroin kaikille muille mun kavereille, miten kauheeta mulla oli ollu, ja ne vaan pudisteli päätänsä ja sano kuivasti "Sä et juonu vaan tarpeeks" ja kun mä taas kerroin asiasta ja muutenkin koko illasta, ja siitä miltä musta tuntu sille pojalle, se kuunteli mua oikeesti, ei viitannu mitenkään mun juomiseen vaan kyseli multa varovasti, että ehkä mä en ollu kutsunu oikeita ihmisiä, ehkä ne ihmiset ei vaan oo mun kavereita oikeesti, ja se oli muutenkin niin paljon ymmärtäväisempi ja se oikeasti kuuntele, mikä siinä illassa oikeastaan mätti. Ei sillä, sille mä kykenin oikeasti kertomaan taas kaiken, kun emmä mun muille kavereille kykenis selittämään sitä tunnetta, mikä mulla oli.

Mä en todella tiedä, miten tuun selviimään ilman sitä poikaa. Huonosti, varmaankin. Ehkä se vaan menee niin, että en enää kerro kellekään mitään ja loppuen lopuks oon yksin tuolla koulussa, kun ei oo kellekään mitään sanottavaa. Koska ihan totta puhuttaessa, se on ainut ihminen, jolle kykenen puhumaan mun asioista. Mikä tarkottaa sitä, että kun se astelee tosta koulusta viimesen kerran ulos, mulla ei oo ketään kelle puhua. Koska sekin on fakta, etten mä oo sen kaveri, vaan se on mun kaveri. Mikä tarkottaa sitä, etten mä tuu sitä enää näkemään, koska vaikka se onkin ollu mulle aivan yltiöpäisen ystävällinen koko tän syksyn, niin ei se mun seuraa kaipaa. Ja mä en myöskään halua sitä mitenkää enempää ahistaa, ku mitä oon nyt koko tän syksyn jo tehny. Joten mä en aio sille mitään viestejä lähetellä tai pyytää, että voitais nähdä, koska se varmasti osais kyllä vältellä mua tai sit se saattais kyllä suostuakin näkemään, mut tuskin se sitäkään mielellään tekis. Joten mä vaan aattelin jättää sen rauhaan, koska on se jo auttanu mua niin paljon, että joku raja pitää kuitenki olla senkin ahdistelemisessa. Koska se on niitä ainoita, jotka saa mut aina hymyilemään ja nauramaan. Ja mä oon sille niin kiitollinen, että se on jaksanu kuunnella ja jutella mun kanssa, vaikken mä mikään sen suosikki-ihminen ookkaan, se on mulle vaan niin tärkee ihminen. Mä en oo niin epävarma enää, ja uskallan puhua kelle vaan, jos vaan haluan, enkä mä ennen sitä ihmistä ollu sellanen. Se on antanu mulle hirveesti itsevarmuutta, enkä mä esimerkiks punastele enää niin paljoa, koska se on ollu mulle niin ystävällinen ja normaali. 

All I know is I'm lost without you 
I'm not gonna lie
How am I gonna be strong without you 
I need you by my side  
I'm lost without you

I keep trying to find my way
And all I know is, I'm lost without you 
I keep trying to face the day
I'm lost without you
(Delta Goodrem - Lost without you)

Mistä lähtien oon ansainnu valehtelua päin naamaa?

Mistä lähtien oon ansainnu kiertelyä ja kaartelua?

Miksen ansaitse yhtä rehellistä sanaa?

Miksei kukaan sano mulle suoraan päin naamaa?

Miksei kukaan sano, miten asiat oikeasti on?

Miksei voi vaan sanoa, jos ei halua puhua tai olla mun kanssa?

Miks mä oon aina se, jolle valehdellaan kirkkain silmin ja ollaan niinku mitään ei ois tapahtunu?

Mä en oo ansainnu sellasta kohtelua, enkä hyväksy sellasta.

Kuvottaa edes ajatella.

Ensin olin alkukesästä riparilla isosena, pärjäsin. En osannut arvata pärjääväni niin hyvin. Pari ensimmäistä päivää olin hukassa, en oo kovinkaan sosiaalinen ja spontaani ihminen, mulle ihmisiin tutustuminen on usein ylitsepääsemättömän vaikeaa. Mä tiedän olevani liian ujo ja sisäänpäin kääntynyt, musta ei saa ikinä mitään ulos, enkä uskalla ikinä antaakaan.

Kuitenkin parin ensimmäisen päivän jälkeen sain itseni puhumaan ihmisille, sain itseni hymyilemään ja nauramaan, mutta emmä koskaan pysty siihen, mitä ne muut isoset oli. Mulle ei oo ominaista heilua ja hyppiä joka suunnassa. Mä en ole ihminen, josta muut ihmiset hakis seuraa.

Tapasin leirillä pysäyttävän ihanan ihmisen, se oli mua monta vuotta vanhempi poika, paremminkin jo mies. Se oli ihana, hymyili ja nauro koko ajan. Siinä oli jotain erityistä, tunsin oloni sen seurassa vapautuneeks, ei haitannu, et se oli oikeesti yli 20-vuotias. Se jutteli mulle ystävällisesti koko ajan, se kerto mulle älyttömiä juttuja koko ajan. Mulle tuli hyvä tunne siitä ihmisestä, tuntu siltä, että se ei miettiny minkä ikänen mä olin tai minkälainen ihminen mä olin. Se vaan jutteli mulle koko ajan, ihan älyttömiä juttuja ja hymyili ja katto silmiin puhuessaan. Musta todella tuntu, että se ei pitäny mua tyhmänä ja turhana ihmisenä. Se sai mut ajattelemaan. Se oli ihana ihminen ja se ilta, kun se oli koko illan siellä leirikeskuksessa, oli ylivoimasesti paras ilta koko leirillä. Enkä mä tarkota, että mä oisin siihen ihastunu tai mitään, vaikka se olikin hyvännäkönen ja mukava, mä vaan pidin siitä, koska sen seurassa oli hyvä olla.

Muut isoset oli mukavia, mä tulin niitten kanssa hyvin toimeen, kaikkien kanssa pysty juttelemaan ja mulle oli hauskaa niiden kanssa. On hassua huomata, miten voi viettää koko yläasteen samalla luokalla tai rinnakkaisluokilla, eikä ystävysty koskaan. Ehkä kuitenkin parempi myöhään kuin ei milloinkaan, niin me kaikki kolme todettiin. Ne tyttöisoset oli ihania, etenkin toinen niistä. Juteltiin ihan kaikesta päivisin ja etenkin öisin, kun kolmas tyttö oli jo kerenny nukahtamaan. Molemmat oli ihanan helppoja ihmisiä.

Juhannus meni humalassa, kovin perisuomalaiseen tapaan. Tein virheen, joka ei tuntunut silloin virheeltä. Mutta se oli. Voin pahoin sen asian takia monta päivää, en kyennyt nukkumaan, koska oli paha olla. Eikä sinänsä mitään pahaa tapahtunu, mutta se vaan tuntu pahalta.

Mulla oli kuitenkin hauska juhannus, tutustuin mua muutaman vuoden vanhempiin poikiin, ne oli mukavia. Ne piti musta huolta, sai mut nauramaan ja olon niin rentoutuneeks. Onnistuin jättämään lentävän lauseen niiden joukkoon, ihan vaan olemalla oma typerä itseni, en aina mieti, mitä sanon. Mutta ei se ehkä haittaa, mulla oli niiden kanssa hauskoja. Ne oli niin helppoja ihmisiä, koska ne ei ottanu mitään vakavasti, ne vaan tanssi koko ajan ja nauratti kaikkia.

Vanhemmat on ollu nyt poissa pari viikkoa, mökillä. Ei mua haittaa, on mukava olla yksinään kotona, koska sitähän tää suurimman osan ajasta on. Yksinoloa. Sisko pyörii ystäviensä kanssa jossakin, sillä on elämä ja se haluaa elää. Se voi tehdä juuri niin kuin se haluaa. Jos se haluaa kierrellä leikkipuistoja sen ystävien kanssa koko yön, se tekee niin. Jos se haluaa mennä selvinpäin baariin ja tanssia siellä ystäviensä kanssa Asteen ja Cheekin tahtiin, se tekee niin. Ja jos se haluaa tuoda meille kotiin nukkumaan kaks humalaista ystäväänsä, se tekee niin.

Mä viihdyn yksikseni. Mä oon aina viihtyny. Ei se auta ainenkaan siihen, että oon niin sisäänpäin kääntyny, luultavasti vaan pahentaa tilannetta, koska erkaannun kaikesta elämästä. Mutta mulla on suurimman osan ajasta hyvä olla, vaikka oon yksin. Yksinäinen en oo ollu kovinkaan montaa kertaa, se ei oo ominainen tunne mulle, koska oon niin kovin tottunu siihen, että mun ympärillä ei pyöri ihmisiä. Mun siskolle se ois varmasti elämää suurempi ongelma, jos sillä ei yhtäkkiä oliskaan menoa viikonloppusin, mutta mulle se on mun elämä.

Ja jos haluaisin olla ihmisten kanssa, en tiedä kenen kanssa olisin. Mä en ole kovin kaivattua seuraa. Mä en pidä siitä, että mulle ei uskalleta puhua suoraan, sanoa jos mun seuraa ei kaivata, jos mä ahdistan. Mä kysyin mun kaverilta, tai tutulta, tai mitä se ikinä mulle nyt onkaan, en tiedä. Kysyin kuitenkin, että haluaako se nähdä kesällä, varmistin vielä toisen sanoessa, että tottakai voidaan nähdä. Ilmeisesti ei kuitenkaan voida. Ei kuulemma ole aikaa. Aikaa, jota sillä kevällä oli ihan liikaa, mutta mulle ei oo aikaa. Ei se oikeastaan edes satuttanu, koska oon tottunu siihen, että ihmiset ei aina kaipaa mun seuraa. Ja kyllä mä oikeasti tiesin jo valmiiks kysyessäni asiasta, että se ei halua nähdä.

Kellään muullakaan mun ystävällä ei oo aikaa nähdä mua, oon jo kysyny. Ehkä se ei haittaa, mä pärjään aina. Se on hyvä asia, mä pärjään aina oli mun ympärillä ihmisiä tai ei. En vain jaksaisi kuunnella sitä valitusta syksyllä, kuinka oon niin epäsosiaalinen ihminen. Tänä kesänä en olis ollu, olisin halunnu nähdä ihmisiä, mutta ihmiset ei halua nähdä mua.

Mun ystävä sano mua liian dramaattiseks mun sanoessa, että en aio olla enää missään tekemisissä aiemmin mainitsemani henkilön kanssa. En koe itseäni dramaattiseksi. Koska mä oon koko mun elämäni ajan yrittäny olla ystävä ihmisten kanssa, jotka ei kaipaa mua elämäänsä. Mulla ei oikeasti ole kuin muutama kaveri ja jokaisen niiden kanssa mulla on aina tunne, että en ole tarpeeksi hyvä enkä kaivattua seuraa. Joten miks mun pitäs roikkua ihmisessä, joka ei pidä musta, joka ei kaipaa mua. Miten mä voin ikinä löytää mun ympärille ihmisiä, jotka oikeasti pitää musta, jos tungen itseni ihmisten seuraan, jotka ei välitä musta ja vähiten kaipaavat mua roikkumaan mukaansa.

Viime vuonna tutustuin paremmin kolmeen ihmiseen koulussa. Ja keväällä ja nyt kesällä sain tietää, että kukaan niistä ei kaipaa mun seuraa. Näin heidän muut kaverit on mulle kertonu, enkä epäile. Harmittaa vaan, kun ihmiset ei koskaan puhu suoraan, mä en mene rikki siitä. Mietin vain, että milloin löydän ihmisen, joka jaksaa mun seuraa enemmän kuin kaks minuuttia, sellaisen ihmisen, joka pitäis musta eikä kokis mua ahdistavana. Oon ahdistava, mutta en koskaan tahallani. Ängen ihmisten seuraan, mutta en koskaan tahallani.

Haluan Espanjaan. Mä pidän meren aaltojen katselemisesta, se on niin rauhottavaa. Pidän myös siitä, miten erilailla saan siellä huomiota, rakastan niitä ravintoloiden tarjoilijoita ja satunnaisia ohi ajavia autoja, joiden kuljettajat soittavat auton torvea mun kohdalla ja vilkuttavat. Tiedän saavani huomiota vain vaaleiden hiusteni takia, mutta onko niin väärin nauttia siltikin siitä huomiosta? Kukaan ei huomaa mua täällä Suomessa, joten en koe vääräksi nauttia huomiosta, jota siellä saan osakseni. Kukaan ei koskaan oo sanonu mua kauniiks täällä. Mutta etelässä ihmiset kehuu mun hiuksia ja haluaa aina kokeilla niitä, ne sanoo mua kauniiks ja saa mun olon kaivatuksi ja hyväksytyks. Sitä tunnetta mulla ei ikinä oo täällä Suomessa. Joten mun on pakko päästä etelään ens syksynä, koska viime kerrasta on jo liian pitkä aika.

On aika tuntea itsensä hyväkstyks ja kaivatuks taas. Vaikka sitten vaan muutaman päivän ajan, mutta se on se, mitä tarvitsen nyt.

Öppna din dörr och säg att du vill ha mig här

Mä kadotin osan itsestäni kauan sitten, enkä mä tiedä mikä osa mussa on mua itseäni, ja mikä sitä, minkä mä tein osaks itteäni, koska halusin, että ihmiset inhoais mua vähemmän.

Mutta aina, kun mä oon sen pojan kanssa, mä saan itseni takasin. Mulla on niin hyvä olla sen lähellä, niin rauhallinen ja turvallinen olo, että en koskaan haluais lähteä pois. Mä en muista niinä hetkinä mitään muuta ku sen, että mä oon onnellinen, kuinka hyvä mun on olla. Sen nauru soi mun korvissa vieläkin ja saa mut hymyilemään.

Mä vietin yläasteen ja osan ala-astettakin ihastuneena siihen, tai pakko kai se on myöntää, että siitä samasta sekunnista, kun näin sen, mä ihastuin. Ja voi, mä ihastuin pahasti. Mulla ei oo muistikuvia, miltä ihmiset mun luokalla näytti seiskalla tai kasilla, mulla oli silmät vaan sille pojalle. Siihen on niin helppo ihastua, koska siihen on niin helppo tutustua.

Mä oon tutustunu aika vähän ihmisiin ikinä. Tai itse asiassa mä oon aina tutustunu niihin, mutta harvemmin antanu niiden tutustua muhun, yleensä mä inhoan jutella itsestäni. Mutta se poika todella tuntee myös mut, koska sillon ihastuneena hölmönä sitä haluaa, että se toinen tuntee myös sut. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli ehkä viisainta, mitä oon koskaan tehny. Koska se on niitä harvoja ihmisiä, joiden kanssa voin olla vaan oma itseni, mun ei tarvii miettiä, mitä mä sanon tai teen. Se ei ylläty mistään mun hassuista jutuista, ja se osaa ottaa mut sopivan tosissaan aina. Se tietää minkälainen mä oon.

Me juteltiin lähinnä pojista ja tytöistä, koska sille mä voin selittää ihan mitä vaan siitä, kuka on mun mielestä aivan ihanan näkönen tai jotain muuta vastaavaa hölmöä. Koska mun paras ystävä, tai ei ehkä paras, koska mulla ei sellasta oo, mutta se ystävä useimmiten nauraa mulle ja katsoo sillälailla pahoittelevaan sävyyn, "et voi olla tosissas", ja mä en pidä siitä useinkaan. Samallalailla se poikakin mulle nauraa aina, kun mä selitän ihan innoissani jostakin pojasta, ihan niin kun tänäänkin selitin sille yhdestä pojasta, jolla on maailman kauneimmat silmät, mut se nauraa niin hyväntahtosesti, koska me ollaan aina oltu samanlaisia toisillemme. Se vaan nauro ilosena ja lupas kysyä sen kaverilta, kuka se poika on, kun ne tuntee toisensa ja sillälailla.

Mä rakastan sitä, kun sille on niin helppo puhua. Ei tuu sellasia ikäviä hiljasuuksia, kun kummatkin selittää omia juttujaan. Mä pojista tai jostain sen vaatteista tai muusta yhtä hassusta, ja se selittää sen naisista ja muista jutuista, jotka se kokee kertomisen arvosiks. Se on vaan niin ihanan helppo ihminen. Se jaksaa nauraa, hymyillä ja ilveillä, se on vaan niin kammottavan mukava, että mua hymyilyttää se aina.

Mä tajusin tänään kuinka paljon mä oon oikeestaan sitä kaivannu tän vuoden ajan. Ja samalla tajusin myös sen, että en enää oo ihastunu siihen millään tapaa, nyt se herättää mussa vaan erittäin kaverillisia tunteita. Mä pidän siitä, ehkä mä rakastan sitä, mutta vain ystävänä. Ja se tuntuu niin hyvältä, että vihdoinkin mun pää on selvä siitä ihastuksesta ja mä voin vaan olla sen kaveri, se on niin paljon rennompaa. Koska mä pidän siitä ihan kamalasti, eikä se oo hälvenny mihinkään, vaikka mun sydän ei enää hakkaakaan kovempaa eikä mahassa myllerrä, kun nään sen. Nyt se on vaan erilaista pitämistä, ja mä todella haluaisin nähdä sitä useammin ku kerran vuodessa, koska mulla on ollu ihan kamala ikävä sitä. Tällä hetkellä taistelen kyyneleitä vastaan, koska mua itkettää, kun jotenkin sen näkeminen oli niin sellanen juttu, että mä tajusin niin paljon musta itsestäni ja siitä, kuinka paljon mä tarviin sitä mun elämään.

You make it real for me
And I'm running to you baby
You are the only one who saves me
That's why I've been missing you lately
Cause you make it real for me

When my head is strong but my heart is weak
I'm full of hurricanes and uncertainty
But I can find the words
You teach my heart to speak

You make it real for me
And I'm running to you baby
You are the only one who saves me
That's why I've been missing you lately
Cause you make it real for me

Everybody's talking in words
I don't understand
You got to be the only one
Who knows just who I am
And you shine in the distance
I hope I can make it through
Cause the only place
That I want to be
Is right back home with you

I guess there's so much more
I have to learn
But if you're here with me
I know which way to turn
You always give me somewhere,
Somewhere I can learn

You make it real for me
And I'm running to you baby
Cause you are the only one who saves me
That's why I've been missing you lately
Cause you make it real for me
You make it real for me
(James Morrison - You make it real)